Kultainen keskitie

Eka muistikuva Kromfohrländereistä on noin kuuden vuoden takaa. En tosiaan ole mikään rotuasiantuntija, ja silloin ajattelin vain että onpa kivan näköinen koira. Meni pitkään, että tiesin, mikä rotu on kyseessä kun sekoitin ne Parsoneihin. Sitten joskus messarissa ollessani pysäytin länderi ihmisen ja sain tietää mikä rotu on kyseessä. Sen jälkeen aloin lukea rodusta enemmän ja ajattelin että tuollainen mulle vielä joskus tulee. Länderi on ollut mun julkinen salaisuus jo kauan 🙂
Sitä tosiasiaa ei pysäytä mikään, että meneillään oleva kausi tulee hyvin todennäköisesti olemaan Tahvon viimeinen agilityssä. Se täyttää syksyllä 8-vuotta ja saan itse paremmat kiksit siitä että voin jättää sen eläkkeelle täysin terveenä. On nimittäin ihme etten ole saanut sitä rikki(vielä). Tahvo tulee todennäköisesti viettämään enemmän aikaa maalla eläköitymisensä jälkeen. Näin on mun äiti toivonut, jotta saisi sinne lenkkikaverin.
Lyyti pysyy harrastuskoirana mutta tuskin siitä ikinä mitään aktiivista kisakaveria tulee. Mutta opettavainen se on silti.Ehdottomasti.
Joskus muinoin tapasin Annariinan ja Cincon riihimäellä järjestetyssä juoksukontakti seminaarissa. Kävin Annariinaa tenttaamassa rodusta ja onnekseni hän oli kovin vannoutunut länderi ihminen ja jutteli mielellään. Myöhemmin tavattiin vielä Vappu Alatalon kurssilla. Cinco ja Annariina jäi näistä tapaamisista mieleen.
Enää en edes muista ajankohtaa kun jotenkin tämä länderi-asia vaan jäi takomaan mun takaraivoon ja kaivoin Annariinan tiedot esille ja laitoin sähköpostia. Kysyin olisiko Cincolle mahdollisesti suunnitteilla pentuetta tai tietäisikö hän jotain muita suunnitteilla olevia pentueita. Kohtaloa tai ei, mutta Cincolle oli suunnitteilla pentue seuraavista juoksuista. Siitä alkoi pitkä viestittelyputki kunnes pennut syntyi 26.1
Kävin katsomassa pentuja ekan kerran kun pennut olivat 4 viikkoa vanhoja. Uroksista etenkin kaksi jäi mieleen: tekonimiltään Alvari Karju ja Matti Myöhänen. Molemmat olivat kiinnostuneita minusta ja kun vein heille lelun, niin vaikka olivat vielä kovin pieniä, yrittivät leikkiä. Alvarista jäi sellainen vilkas, hyväntahtoinen hölmö olo. Sopisi hyvin Tahvon seuraksi mutta ei ole Lyytille vastukseksi 🙂

WP_20160222_18_35_39_Pro
Kun pennut olivat melkein kuusi viikkoa vanhoja, lähti Jenna mun mukaan katsomaan pentuja ja tekemään pentutestejä. Mua jännitti. Mietin, mitä teen jos mun ja Jennan näkemykset menee täysin ristiin.
WP_20160306_18_36_05_ProJenna testasi ensimmäisenä Alvarin:

Käyttäytyminen sylissä: rento
Rohkeus: Rohkea, häntä ylhäällä
Kontakti ihmiseen: hakee kontaktia, seuraa ihmistä
Taistelutahto: kiinnostuu, repii, ei murise
Noutaminen / saalisvietti: lähtee perään
Koulutettavuus: keskittyy hyvin ja into pysyy yllä
Dominoivuus / alistuminen: rimpuilee
Palautuminen: palautuu välittömästi, häntä ylhäällä
Ääniherkkyys: reagoi, palautuu
Kivun sietokyky: vetää tassun pois
Käyttäytyminen pöydällä: reipas, häntä alhaalla
Toimintakyky: Kuormittuu hieman testin aikana, mutta on omilla jaloillaan seisova pentu

Muuta: ihmisessä kiinni, hakee tukea, mutta selviytyy tilanteista myös itse.
Touhukas, iloinen ja vilkas pentu.

Jenna oli sitä mieltä, että tässä on mun pentu.Selkeesti. Ja se sopi minulle. Alvarista tuli Tico. Ja Ticon virallinen nimi on Aurea Mediocritas. Kultainen keskitie ❤

IMG-20160306-WA0021
Kuvassa muuten näkyy mun ystäviltä viime synttärilahjaksi saatu kaulaketju. Isoimmassa palassa lukee TAHVO, keskimmäisessä LYYTI. Pienin on vielä enteilevästi tyhjä 😉
IMG-20160306-WA0025
Tico haettiin kotiin kiirastorstaina. Kotimatka sujui todella hyvin. Eläinosastolta ei kuulunut minkäänlaista murinaa ja Tico veti sikeitä etupenkillä häkissä. Tico on todella reipas pentu, joka ei turhia stressaa tai jännitä. On ollut todella helppoa. Eilen käytiin haltialassa. Ei pelottanut väenpaljous eikä vieraat eläimet. Pallon kanssa leikittiin ilman mitään ongelmaa. Tänään on kävelty lähiympäristössä vapaana, tutustuttu naapurin lapsiin ja leikitty kuivaushuoneessa. Ja isot koirat on tulleet koko ajan tutummaksi. Tahvo haluaa jo lähteä samaan aikaan lenkillekin 🙂 Oppivainen pentu, en voi muuta sanoa. Pari päivää on kulunut vain länderi-pöhnässä 🙂IMG-20160325-WA0006

ps: Alun kuvat eivät välttämättä ole Ticosta Ne on vain otettu samalla reissulla kun olin katsomassa pentuja ekaa kertaa 🙂

Keskity hetkeen, este kerrallaan, älä pelkää virheitä

Mieti, että heräät aamulla treeneihin, niinkuin olet tehnyt monta kertaa aiemminkin. Kisakirja on treenisuunnitelma jonka viet koutsille. Onpa kiva päästä pitkästä aikaa tekemään ratatreeniä! -Näillä ajatuksilla mentiin tänä aamuna Tahvon kanssa Riman kisoihin.
En tiedä,olenko ikinä voinut rehellisesti sanoa,että onpa kiva päästä kisaamaan. Tänä päivänä 13.3.2016 kävi niin. Oli mukavaa, odotin sitä! Marjo antoi mulle kotitehtäväksi miettiä voimalauseita. En minä niitä vielä varsinaisesti miettinyt, en kirjoittanut ylös, mutta ennen radalle menoa sanoin ääneen Tahvolle: Me pystytään tähän! Tuolla ei ole mitään, mitä me ei olla aikaisemmin tehty! Yksi este kerrallaan!
Mä tavallaan valehtelin. Oli siellä jotain uutta. Nimittäin tälläinen este:
11998422_10153918052182400_1481589530_n

Tuomari kysyi, onko kukaan nähnyt moista aikaisemmin, tuomari itse ei ollut, yksi mies sanoi nähneensä 90-luvulla. Kumma juttu,että se oli sitten meidän radoilla 🙂
Ekalta radalta rv5 A:n alastulolta. Ei kestä A kisavirettä, mutta ei se mitään. Harjoitellaan lisää.
Nyt otettiin iso askel sitä kohti,ettei treenien ja kisojen välissä ole niin valtavaa kuilua. Rentous ja asenne. Ilo tehdä yhdessä. Nyt alkaa olla hyvä.

Toinen rata ehkä vielä parempi. Mutta sitten tuli pajunkissat vastaan 🙂

 

Ja mä mietin,että mitähän v*****, kohta alkaa huumori loppua

fotor_WP_20160305_23_44_31_Pro(1)

Edellisistä kisoista on kulunut pari viikkoa enkä ole saanut sanottua niistä sanan sanaa. Persiilleenhän ne meni. Huonommin kuin osasin kuvitella. Yleensä sitä kuitenkin suunnittelee tekevänsä radan lähdöstä maaliin, mutta nyt en onnistunut edes siinä. Eka rata keskeytettiin.
Joidenkin kisojen, tai epäonnistumisten jälkeen ylipäätään, mulla on tapana uida omassa suossani, omassa kurjuudessa. Sitten taas sisuuntuu ja nousee jaloilleen. Nyt kyllä otti päähän ja ihan urakalla.
Kisavideoitakin olisi, mutta en ole edes itse katsonut niitä. Yritän vain unohtaa. Tiedän, ettei kisoja saisi elää etukäteen, mutta jos treenit on sujuneet aivan sairaan hyvin viime aikoina, niin kyllä. Minä petyin. Pahemman kerran. Ja opin,etten osaa käsitellä pettymystä niin, että pääsisin siitä yli.
Sitten kun minä surkuttelen itseäni ja uin kurjuudessani, mietin kaikenlaista esim. jospa lopetan kisaamisen kokonaan. Treeneistä saan niin hyvän mielen ja uskomattomia onnistumisen tunteita, että miksi hiivatissa kisaan, kun mikään ei tunnu siellä onnistuvan ja kotiintuomisina on vain pahaa mieltä. Mutta ei. En kaipaa kuulla sitä samaa kenenkään toisen suusta. Vain itselläni on oikeus sanoa itselleni niin. Mutta kun kuulen sen saman puheen toisen suusta, muhun iskee ihan hillitön raivo, silmät lyö tulta: Ja perkele! Mehän kisataan vielä! Meillä on siihen oikeus! Ja sitten taas noustaan.
Kisojen jälkeen keskiviikkona oli taas Jennan treenit. Jenna tuntee meidät jo niin hurjan hyvin, että sanoi heti meidät hallilla nähdessään, etten ole vieläkään päässyt siitä ketutuksesta yli. En ollutkaan. Jenna oli katsonut meidän kisavideot uudestaan ja uudestaan (kyllä.Se on katsonut ne. minä en…) Ja sitten alkoi tapahtua.
Me ei tehty ratatreeniä Tahvon kanssa ollenkaan. Miksi me tehtäisiin sellaista kun onnistutaan siinä kyllä. Jenna oli päättänyt saada meidät epäonnistumaan, minut epämukavuusalueelle ja heikoimilleni. Me tehtiin ympyrää, jossa oli okseri, hyppy, putki, okseri…tätä jatkettiin aina satunnaisen pitkään. Jenna päätti, milloin palkkaa Tahvon.
Ekan okserin Tahvo räpiköi miten sattuu, mä olin jo etukäteen päättänyt ettei se onnistu. Silloin onnistumisen mahdollisuus on lähes nolla.
Tokalla kerralla Tahvo haki hyppyä, mutta onnistui. Reipastui. Rohkaistui. Niinkuin myös minä. Sen jälkeen sitten juostiinkin menemään ja ihan urakalla. Yksikään rima ei edes kolahtanut sen jälkeen.
Yhdellä kisaradoista oli loppusuoralla putki-pussi-rengas okseri. Pussin jälkeen kaikki meni rikki. Jenna kysyi, montako kertaa olen harjoitellut tuollaista omatoimitreeneissä. Niin.En kertaakaan. Ja sitten taas mentiin ja tehtiin.
Ennen näitä treenejä en ollut uskonut kohdallani kisanomaisiin treeneihin, mutta näiden treenien jälkeen oli samaan aikaan niin epämukava olo, että suussa oli paha maku ja tyytyväinen olo siitä että me selvittiin. Tällä hetkellä on siis ratatreenit pannassa. Me tehdään treeneistä niin epämukavia että kisat tuntuu jatkossa suorastaan helpoilta.
Maanantaina Jennan yksärillä sama teema jatkui. Oli okseri vaikeista kulmista, rengas, hyppyjä “päin seinää”, vauhdikas loppusuora. Kaikesta selvittiin ja vielä paremmin selvittiin kun mulle tuli treeniasennetta kehiin.
Jokaisella kerralla on tehty myös treeniosuusjuoksu A:ta. Jenna oli kiinnittänyt huomiota siihen, että kisoissa epäonnistumiset tulee siitä etten katso Tahvoon. Juoksen vain menemään. Good point. Nyt treeneissä onnistumisprosentti on ollut lähes sata ja vieläpä rentoja, hyviä suorituksia.
Tänään pääsin pitkästä aikaa mentaalivalmennukseen Marjon luo. Pyysin keinoja käydä kisoissa epäonnistumiset läpi ja miten päästä siitä nopeasti eteenpäin. Sain kotitehtäväksi “elokuvan katselun”. Eli kisoissa jos/kun tulee virhe, vetäännyn jonnekin syrjään omaan rauhaan ja käyn radan mielessäni läpi ikäänkuin virhettä ei olisi edes tapahtunut. Tätä täytyy harjoitella.
Viime kerralla kisoissa huomasin, että epäonnistuessani vanhat möröt hiipii taas esille:mitä muut ajattelee kun me ollaan kisaamassa? Pitäisikö meidän edes olla täällä. Marjo heitti taas hyviä kysymyksiä: Mikä on pahinta, mitä kanssakilpailijat voisivat ajatella meistä? Niinpä. En minä tiedä. Nauraa meille? Mitä minä itse ajattelen jos joku kanssakilpailija tekee virheen? – En juuri mitään. Totean vain että tapahtui virhe, mutta harvemmin lähden sitä sen kummemmin analysoimaan tai murehtimaan. Miksi mun pitäisi sitten omia virheitä murehtia määrättömän pitkään? Tuskin kukaan muukaan kentän laidalla kiinnittää meidän tekemiseen mitään huomiota. Ne juo kahviaan, syö mokapalaansa, keskustelee kaverinsa kanssa tai keskittyy omaan tulevaan suoritukseensa. Enhän minä paineista itseänikään treeneissä sillä että kentän laidalla on porukkaa.
Niin.Paljon on opittavaa, mutta jotain lupaan oppia. Ekaa kertaa ikinä tuntuu kivalta mennä kisoihin kun ei olla hetkeen päästy tekemään rataa.