Jos sen sanoo ääneen…

Jos tavoitteistaan tai suunnitelmistaan puhuu ääneen, niin onko ne sitten helpompi toteuttaa? Tulee ikäänkuin toisten paine myös toteuttaa suunnitelma, ettei kenenkään tarvi tulla sanomaan, että et muuten ikinä sitten kuitenkaan tehnyt niin…
Itse lukeudun niihin, joka on hyvin koiranäyttely vastainen ihminen. Minusta se on ihan järjenvastaista toimintaa. Kerran olin Lyytin kanssa kehässä.Tuomari oli kyllä todella mukava ja sanoi suoraan että koira on hieno, mutta hän ei voi antaa hyvää arvostelua kun huomaa ettei mua kiinnosta pätkääkään. Ja minä kun luulin,että siellä arvostellaan koiraa…Useamman kerran kävin kyllä kuskaamassa Lyytiä näyttelyyn varahandlaajan kanssa. Joskus käytiin kahtena peräkkäisenä viikonloppuna näyttelyssä-toisena viikonloppuna Lyyti oli liian iso ja seuraavana liian pieni. Niin. Mikä järki tässä nyt on?
Tico on nyt sen ikäinen, että se pääsis junnukehään. Tico on myöskin ainut sisaruksistaan,joka ei ole vielä näyttelykehässä näyttäytynyt. Nyt on jo käynyt selväksi,että ländereiden esittäminen on hiukan “rennompaa” kuin vehnien. Ei ole paljoa karvoja, joita puunata ja tuunata näyttelykehän laidalla. Eikä tarvitse kantaa nurmikentän poikki,ettei vaan karvat kastu ja likaannu.
Oon nyt kuluneen viikon aikana ensimmäistä kertaa ikinä nyppinyt Ticon karvoja alas. Tunti-puoltoista kerrallaan ja se riittää sekä mun että Ticon hermoille. Työ on vielä vähän kesken, mutta eilen nähtiin näyttelytreeneissä Ticon kasvattajan kanssa ja tehty työ kelpuutettiin. Eli kunhan mä saan treeniä alle näyttelykehiin ja nyt tiedän miltä länderin kutakuinkin kuuluu näyttää siistittynä, niin ehkäpä mekin uskalletaan mennä näyttelyyn.
Eilen käytiin siis Showhaun tiloissa näyttelytreeneissä. Paikalla oli Ticon sisko, Zooka ja veli Hessu – ja sen lisäksi paljon muitakin koiria. Olipa taas hauska nähdä Anskua ja Outia – nauru ei ainakaan lopu tässä porukassa. Tykkään!
Alkuun ajattelin,että helkkari mikä natsi toi kouluttaja on (puhui siis suoraan, mutta asiaa), etenkin kun mä en tajua noista näyttelyistä mitään, mutta häneltä sai kyllä hyviä neuvoja. Ja kun näin kaupan puolella myytävän urheilujuomia niin tajusin,että tässä kuuluukin syke nousta ja pieni kehäjuoksu tuntuu kuin suurelta urheilusuoritukselta.
Alkuun Tico peitsasi, en tiedä onko muutenkin vähän jumissa, mutta liikkeet saatiin paranemaan huomattavasti treenin aikana. Hampaiden näyttöä täytyy harjoitella. Me ollaan nyt menossa vielä kahtena seuraavanakin keskiviikkona harjoittelemaan, joten eiköhän nämä ala sujua.
Mutta juu. Näyttelykalenteria vuodelle 2017 on silmäilty aika tarkkaan. Suunnitelmia saattaa olla jo tammikuulle, mutta ainakin helmikuulle 🙂

15069014_10154497404312400_579348861128662322_o

Hessu, Zooka ja Tico

img_9567

Vielä kun oli lunta. Sneak peak meidän joulukortti kuvauksiin 🙂

nimeton

Partioetsintää

Kuluneella viikolla oltiin kahtena päivänä Heurekan lähialueella harjoittelemassa partioetsintää. Olihan se jännää. Ensinnäkin eka kerta,kun Tico etsii kutakuinkin pimeässä, täysin uusi ympäristö, meikäläisen piti osata käyttää radiopuhelinta. Ei muuta kuin koiralle valjaat päälle ja liina käyttöön ja homma herran haltuun. Hyvin hanakasti Tico lähti heti vetämään ja eihän siinä muu auttanut kuin luottaa koiraan. Mieleen tuli kyllä väkisinkin, että mahtaako toi koira mennä ihan omiaan. Ohi menevä juna oli sen verran hämmentävä,että silloin pysähdyttiin ihmettelemään ja taas heti sen jälkeen homma jatkui. Yhtäkkiä Tico kääntyi 360 astetta tulosuuntaan ja siinä vaiheessa mä ajattelin,että okei tää koira pitää mua pilkkanaan. Mentiin takaisin muutama kymmenen metriä ja Tico pysähtyi ja lähti junaradalle päin-ja kas, siellähän se maalimies lymyili.
Ja minä olin haljeta ylpeydestä-miten viisas pieni, juuri 9 kk täyttänyt koiranpentunen voikaan keskittyä noin hyvin ja käyttää nenäänsä.
Siellä mä sitten lymyilin maalimiehenä traktorin alla istuen,peitto vedettynä pään yli. Näin koko ajan että ohitseni kulkee jalkakäytävällä porukkaa ja ajattelin että hulluhan mä olen -tai jos ne ohikulkijat näkevät niin ne pitävät mua hulluna. Valmistauduin jo sihisemään niille: “Shh.Olkaa hiljaa. Ne tulee kohta!”-Niin ketkä? Ei täällä näy ketään…
Eilen otettiin sitten treenit uusiksi. Toisella kertaa radiopuhelimen käyttökin tuntui luontevammalta. Porukkaa oli enemmän, joten saatiin pari maalimiestä laajemmalle alueelle Heurekan lähistöllä olevalle puistoalueelle. Tällä kertaa ohjaaja ei lähtenyt mukaan, vaan me oltiin kartturin kanssa liikenteessä. Nyt keskityin siihen,osaanko tulkita milloin Ticolla on haju maalimiehestä. Kartturin mielestä meidän olisi pitänyt jatkaa matkaa eteenpäin,kun yhtäkkiä Tico kaartoi kivimuurin juurelle ja nousi seisomaan takajaloilleen. Kysyin,voidaanko mennä katsomaan jos siellä on joku. Ymmärsimme että piha-alueille ei ole maalimiehiä laitettu ja tämä oli piha-aluetta joten siinä sitten hetki neuvoteltiin mutta mentiin katsomaan – ja siellähän se maalimies oli.
Toisella kertaa Tico seisahtui pienen metsäalueen reunalle ja katseli metsään ja me päätettiin mennä katsomaan metsäalue. Tico kiersi ympyrää, joka pieneni ja pieneni koko ajan ja taas maalimies löytyi kiven takaa piilosta.
Johto oli ottanut aikaa ja Ticolla meni koko alueen haravointiin aikaa n. puoli tuntia ja silti pieni mies jaksoi mallikkaasti. Hieno pieni!
Aurinkoisena talvipäivänä, siellä koivujen katveessa maatessa maalimiehenä ajattelin kyllä että tää on maailman siisteintä. Olla vaan hiljaa ja relata ja odottaa että joku viisas hieno etsijäkoiran alku löytää mut. Ei tarvitse sykkiä eikä suorittaa yhtään mitään. Ihanaa vastapainoa aivan kaikelle.

wp_20161022_09_51_09_pro