Keskity hetkeen, este kerrallaan, älä pelkää virheitä

Mieti, että heräät aamulla treeneihin, niinkuin olet tehnyt monta kertaa aiemminkin. Kisakirja on treenisuunnitelma jonka viet koutsille. Onpa kiva päästä pitkästä aikaa tekemään ratatreeniä! -Näillä ajatuksilla mentiin tänä aamuna Tahvon kanssa Riman kisoihin.
En tiedä,olenko ikinä voinut rehellisesti sanoa,että onpa kiva päästä kisaamaan. Tänä päivänä 13.3.2016 kävi niin. Oli mukavaa, odotin sitä! Marjo antoi mulle kotitehtäväksi miettiä voimalauseita. En minä niitä vielä varsinaisesti miettinyt, en kirjoittanut ylös, mutta ennen radalle menoa sanoin ääneen Tahvolle: Me pystytään tähän! Tuolla ei ole mitään, mitä me ei olla aikaisemmin tehty! Yksi este kerrallaan!
Mä tavallaan valehtelin. Oli siellä jotain uutta. Nimittäin tälläinen este:
11998422_10153918052182400_1481589530_n

Tuomari kysyi, onko kukaan nähnyt moista aikaisemmin, tuomari itse ei ollut, yksi mies sanoi nähneensä 90-luvulla. Kumma juttu,että se oli sitten meidän radoilla 🙂
Ekalta radalta rv5 A:n alastulolta. Ei kestä A kisavirettä, mutta ei se mitään. Harjoitellaan lisää.
Nyt otettiin iso askel sitä kohti,ettei treenien ja kisojen välissä ole niin valtavaa kuilua. Rentous ja asenne. Ilo tehdä yhdessä. Nyt alkaa olla hyvä.

Toinen rata ehkä vielä parempi. Mutta sitten tuli pajunkissat vastaan 🙂

 

Ja mä mietin,että mitähän v*****, kohta alkaa huumori loppua

fotor_WP_20160305_23_44_31_Pro(1)

Edellisistä kisoista on kulunut pari viikkoa enkä ole saanut sanottua niistä sanan sanaa. Persiilleenhän ne meni. Huonommin kuin osasin kuvitella. Yleensä sitä kuitenkin suunnittelee tekevänsä radan lähdöstä maaliin, mutta nyt en onnistunut edes siinä. Eka rata keskeytettiin.
Joidenkin kisojen, tai epäonnistumisten jälkeen ylipäätään, mulla on tapana uida omassa suossani, omassa kurjuudessa. Sitten taas sisuuntuu ja nousee jaloilleen. Nyt kyllä otti päähän ja ihan urakalla.
Kisavideoitakin olisi, mutta en ole edes itse katsonut niitä. Yritän vain unohtaa. Tiedän, ettei kisoja saisi elää etukäteen, mutta jos treenit on sujuneet aivan sairaan hyvin viime aikoina, niin kyllä. Minä petyin. Pahemman kerran. Ja opin,etten osaa käsitellä pettymystä niin, että pääsisin siitä yli.
Sitten kun minä surkuttelen itseäni ja uin kurjuudessani, mietin kaikenlaista esim. jospa lopetan kisaamisen kokonaan. Treeneistä saan niin hyvän mielen ja uskomattomia onnistumisen tunteita, että miksi hiivatissa kisaan, kun mikään ei tunnu siellä onnistuvan ja kotiintuomisina on vain pahaa mieltä. Mutta ei. En kaipaa kuulla sitä samaa kenenkään toisen suusta. Vain itselläni on oikeus sanoa itselleni niin. Mutta kun kuulen sen saman puheen toisen suusta, muhun iskee ihan hillitön raivo, silmät lyö tulta: Ja perkele! Mehän kisataan vielä! Meillä on siihen oikeus! Ja sitten taas noustaan.
Kisojen jälkeen keskiviikkona oli taas Jennan treenit. Jenna tuntee meidät jo niin hurjan hyvin, että sanoi heti meidät hallilla nähdessään, etten ole vieläkään päässyt siitä ketutuksesta yli. En ollutkaan. Jenna oli katsonut meidän kisavideot uudestaan ja uudestaan (kyllä.Se on katsonut ne. minä en…) Ja sitten alkoi tapahtua.
Me ei tehty ratatreeniä Tahvon kanssa ollenkaan. Miksi me tehtäisiin sellaista kun onnistutaan siinä kyllä. Jenna oli päättänyt saada meidät epäonnistumaan, minut epämukavuusalueelle ja heikoimilleni. Me tehtiin ympyrää, jossa oli okseri, hyppy, putki, okseri…tätä jatkettiin aina satunnaisen pitkään. Jenna päätti, milloin palkkaa Tahvon.
Ekan okserin Tahvo räpiköi miten sattuu, mä olin jo etukäteen päättänyt ettei se onnistu. Silloin onnistumisen mahdollisuus on lähes nolla.
Tokalla kerralla Tahvo haki hyppyä, mutta onnistui. Reipastui. Rohkaistui. Niinkuin myös minä. Sen jälkeen sitten juostiinkin menemään ja ihan urakalla. Yksikään rima ei edes kolahtanut sen jälkeen.
Yhdellä kisaradoista oli loppusuoralla putki-pussi-rengas okseri. Pussin jälkeen kaikki meni rikki. Jenna kysyi, montako kertaa olen harjoitellut tuollaista omatoimitreeneissä. Niin.En kertaakaan. Ja sitten taas mentiin ja tehtiin.
Ennen näitä treenejä en ollut uskonut kohdallani kisanomaisiin treeneihin, mutta näiden treenien jälkeen oli samaan aikaan niin epämukava olo, että suussa oli paha maku ja tyytyväinen olo siitä että me selvittiin. Tällä hetkellä on siis ratatreenit pannassa. Me tehdään treeneistä niin epämukavia että kisat tuntuu jatkossa suorastaan helpoilta.
Maanantaina Jennan yksärillä sama teema jatkui. Oli okseri vaikeista kulmista, rengas, hyppyjä “päin seinää”, vauhdikas loppusuora. Kaikesta selvittiin ja vielä paremmin selvittiin kun mulle tuli treeniasennetta kehiin.
Jokaisella kerralla on tehty myös treeniosuusjuoksu A:ta. Jenna oli kiinnittänyt huomiota siihen, että kisoissa epäonnistumiset tulee siitä etten katso Tahvoon. Juoksen vain menemään. Good point. Nyt treeneissä onnistumisprosentti on ollut lähes sata ja vieläpä rentoja, hyviä suorituksia.
Tänään pääsin pitkästä aikaa mentaalivalmennukseen Marjon luo. Pyysin keinoja käydä kisoissa epäonnistumiset läpi ja miten päästä siitä nopeasti eteenpäin. Sain kotitehtäväksi “elokuvan katselun”. Eli kisoissa jos/kun tulee virhe, vetäännyn jonnekin syrjään omaan rauhaan ja käyn radan mielessäni läpi ikäänkuin virhettä ei olisi edes tapahtunut. Tätä täytyy harjoitella.
Viime kerralla kisoissa huomasin, että epäonnistuessani vanhat möröt hiipii taas esille:mitä muut ajattelee kun me ollaan kisaamassa? Pitäisikö meidän edes olla täällä. Marjo heitti taas hyviä kysymyksiä: Mikä on pahinta, mitä kanssakilpailijat voisivat ajatella meistä? Niinpä. En minä tiedä. Nauraa meille? Mitä minä itse ajattelen jos joku kanssakilpailija tekee virheen? – En juuri mitään. Totean vain että tapahtui virhe, mutta harvemmin lähden sitä sen kummemmin analysoimaan tai murehtimaan. Miksi mun pitäisi sitten omia virheitä murehtia määrättömän pitkään? Tuskin kukaan muukaan kentän laidalla kiinnittää meidän tekemiseen mitään huomiota. Ne juo kahviaan, syö mokapalaansa, keskustelee kaverinsa kanssa tai keskittyy omaan tulevaan suoritukseensa. Enhän minä paineista itseänikään treeneissä sillä että kentän laidalla on porukkaa.
Niin.Paljon on opittavaa, mutta jotain lupaan oppia. Ekaa kertaa ikinä tuntuu kivalta mennä kisoihin kun ei olla hetkeen päästy tekemään rataa.

Vähän liian vähän on paljon paljon enemmän kuin vähänkin liian paljon

Viikonloppuna juostiin toiseksi viimeinen FitDog leiri.

Perjantain luento oli koko ilta Christina Forsselin henkistä valmentautumista. Sieltä mukaan tarttui CD “Mentaalinen perusharjoitus”. Siinä on 4 eri ohjelmaa, ensimmäistä tehdään 3 viikkoa, toista viikko, kolmatta ja neljättä puolitoista viikkoa. Nyt olisi tarkoitus oikeasti tarttua haasteeseen ja tehdä myös kotioloissa henkisen valmentautumisen harjoitteita. Tuo ohjelmakokonaisuus ei ehdi valmiiksi ennen SM-kisoja, mutta sillä ei ole nyt merkitystä.

Ensimmäinen kotitreeni oli kutakuinkin haastava. Olin väsyttänyt koirat jumppaamalla, mutta kun oli minun aikani rentoutua niin johan alkoi painiminen ja rähinä. Lyyti kerjäsi rapsutuksia, Tahvo kasasi kaikki vinkulelut mun mahan päälle. Lyyti ruopi mun päätä, Tahvo puri kädestä ja veti lahkeesta. Välillä oli vaikea edes kuulla miesääntä cd:ltä. Mutta tästä jatketaan, ei se ainakaan tämän vaikeammaksi voi mennä. Jalat oli melkolailla väsyneet ja jumissa viikonlopun juoksemisen jäljiltä, mutta rentoutusharjoituksen jälkeen tuntui jo huomattavasti paremmilta.

Lauantai alkoi meidän kohdalla Jerryn fysiikkatreenillä. Nyt oli uusinta 2×300 m juoksu ja välissä viiden minuutin palautus. Olo oli tosi tukkoinen, kaiketi allergiaa, mutta kun mikään ei tunnu auttavan. Molempien kierrosten aika oli hyvin lähellä minuuttia. Olin tosi tyytyväinen aikoihin. Jos olisin täysin kunnossa, voisi ajat olla paremmatkin, mutta mua ilahdutti se että palautuminen on selvästi nopeutunut kaiken treenin ohella. Edelliskerralla toinen veto oli huomattavasti hitaampi.

Jerryn treeneistä sitten Teemun treeniin, joka olikin lauantain osalta meidän ainut agitreeni. Teemu oli taas saanut peloteltua meidät kolmella eri rataversiolla, joista kaksi piti opetella treeniä varten. Tankkasin yhtä radoista varmaan puoleen yöhön asti, että jäisi jonkinlainen muistijälki ohjauskuvioista. Sitten selvisi että toinen radoista olisi kisarata,johon saa kolme yritystä ja toinen varsinainen treenirata. Eikä siinä kaikki. Vasta kun me alettiin treenata, selvisi että me oikeasti tehdään vain yhtä rataa. Siinäpä taas treeniä paineistukseen. Meidän osalta treeni meni hienosti. Muistin radan kutakuinkin koko ajan, muutamaa stiplua lukuunottamatta. Teemu kehui mun ohjauksia ja ohjausvalintoja. Olin äärimmäisen tyytyväinen saamaani palautteeseen. Oltiin ensinnäkin ensimmäinen koirakko,joka pääsi ko.radan edes pätkissä alusta loppuun ja treeniajan lopussa päätettiin vielä Teemun kanssa,että me tehdään lopuksi nollarata. Ja se me tehtiin! Jalat oli hapoilla, tuntui ettei keuhkot vaan saa happea, mutta loppuun asti mentiin. Treenin jälkeen olinkin sitten polvillani maassa vetämässä happea.

Sunnuntai alkoi yhtä lailla Jerryn treenillä. Juoksutekniikkaa, jossa juostiin ties kuinka monta kertaa 30 metriä ja lopulta maksimivedot. Kyllä tuntui! Ja sitä ennen oli vielä vatsalihastesti. Vaikka raskasta on,niin tykkään ihan hirveesti noista fysiikkatreeneistä.

Agitreenit jatkui Oreniuksen osuudella. Aluksi oli parinkymmenen esteen sujuva rata, jota tehtiin intervalli harjoituksena. Vaikka tuli virheitä,niin jatkettiin vaan ja rataa kierrettiin ympyränä niin paljon kuin ehti. Eka veto oli 15s, 15s taukoa, toinen veto 30s, 30s taukoa, kolmas veto 45s ja 45s taukoa, neljäs veto 30s ja 30 s taukoa, viimeinen veto 15s.  Jaloissa todella tuntui, mutta sain silti tosi paljon kehuja siitä, ettei ohjaus kärsi vaikka alkaa väsyttää. Kyllä Oreniuksen yläfemma tuntuu aina niin hiton hyvältä! Tätä treeniä ei meidän kohdalla lähdetty hiomaan yhtään sen enempää. Luvassa oli kuitenkin vielä sen verran treeniä, että yritettiin edes vähän säästellä koiraa.

Jennalla oli ratapohjassa kolme eri rataa. Keskiössä kolme estettä, joiden kautta rata aina aloitettiin. Kun oltiin ensimmäisen esteen kohdalla, Jenna huusi mikä rata lähdetään suorittamaan. En tiedä mistä se boosti taas tuli, mutta tehtiin jo harjoittelukierroksella muuten puhdas suoritus,mutta yhtä estettä en ohjannut tarpeeksi hyvin eikä Tahvo hypännyt. Kisarataan lisättiin sitten vielä yksi radanpätkä..Meidän vauhti oli ihan kamalan hidas ja väsynyt,mutta puhdas rata. Niinpä me voitettiin tämä “kisaosuus”…Kyllä huomaa että ei ainoastaan koira, mutta myös ohjaaja on ihan puoli kuollut! (Siltikin suuri kiitos Riikalle joka oli kuvannut mun huomaamatta) Tän videon nähdessäni mä taas mietin, että mitä ihmettä me tehdään FitDog porukassa. Tapanko mä ton koiran tolla treenimäärällä?!? Tietenkin se on aina ohjaaja, joka loppupeleissä päättää treenataanko vai ei..

Viimeinen treeniosuus oli parikilpailu, jossa oli 40 esteen rata. Tahvo pääsi juoksemaan medikoirana. Me suoritettiin ensimmäinen kymmenen esteen osuus. Se onnistui hienosti. Toisella osuudella Tahvolla lähti mopo keulimaan. Se tajusi, että rimat on “naurettavan” matalalla ja nyt voi rallattaa ja ilotella. Se irtosi minne sattuu. Mutta sitten taas löytyi vauhtia! Ei kai siitä voinut kovin pahoillaan olla, raskas viikonloppu takana ja Tahvo oli tosiaan ansainnut ton hauskuutuksen.

En ole varma menikö Teemu Linnan viisas sanonta sanatarkasti näin: Vähän liian vähän on paljon paljon enemmän kuin vähänkin liian paljon, mutta viime viikko oli kokonaisuudessaan yliannostus. Tahvo ei jaksa, ei pysty antamaan parastaan, minä en jaksa enkä pysty. Nyt meni treeniaikataulut uusiksi ennen SM-kisoja. Pyyhekumi käteen. Lyhyitä täsmäiskuja, täysinto päällä.Ei muuta.

Fiiliksissä

Ensimmäinen FitDog Agilitytiimin leiri takana.Hurja kokemus: paljon uutta ja opeteltavaa, väsymystä ja jännitystä. Mutta silti niin siistiä.
Perjantai-iltana oli info-tilaisuus ja Christina Forssellin henkisen valmentautumisen luento. Taidan lainata kirjastosta uudelleen Christinan kirjoittaman Huipulle-kirjan ja opiskella kotona leirien välissä. Mielikuvaharjoituksissa sisäinen kampittaja (itselläni pieni pyöreä piirretty piru oikealla olkapäällä) sai kyytiä.Sitä siirrettiin puolelta toiselle, mistä sen ääni kuului kaikista vähiten ja lopulta tallottiin jalkojen alle..Saatiin myös leirikavereista sparraajapari, jonka kanssa olisi jatkossa tarkoitus pitää yhteyttä ja käydä yhdessä asioita läpi. Odotan jatkoa innolla, mulla on näissä asioissa paljon parannettavaa.

Lauantai olikin sitten testipäivä. Mun aamu alkoi lihaskuntotestillä, jonka piti meidän fysiikkapuolesta vastaava Jerry Stenberg. Puolessa minuutissa kyykkyjä, selkälihaksia, vatsalihaksia ja punnerruksia niin paljon kuin ehtii ja pystyy. Ihan hyvin kai sekin testi meni. Tulokset mun osalta oli: Kyykky-ylös:27, selkälihas:28, vatsalihas:20, etunojapunnerrus: 20. Seuraavana päivänä kyllä tuntui ihan mukavasti tämäkin testi, vaikka luulin etten nyt ihan rapakunnossa olisikaan.
Seuraavana oli Niinun testi ja pujottelu. Testi meni niinkuin ajattelin. Ei varsinaista tarvetta päästä “klinikalle”. Tahvo ei ole kauhean itsenäinen, mutta ei sen tarvitsekaan kun pystyn ja ehdin sitä auttamaan sen mitä se apua ja tukea tarvitsee. Vauhtia voisi treenata lisää.Linkkinä osa meidän treenistä. Empulle kiitos kuvaamisesta ja seurasta koko päivän ajan! ❤
Jenna piti kontaktitestin. Tiesin sen jo etukäteen:sunnuntaina ollaan klinikalla. Kontakteihin voisi saada niin paljon enemmän vauhtia ja itsenäisyyttä. Joitain hyviä suorituksia saadaan kyllä aikaiseksi, mutta se on lähinnä "vahinko" kun haluaisin siitä nopeasta suorituksesta säännön. Keinu ja puomi tarvitsevat eniten treeniä. A-estettä ollaan jo vähän saatu treenattua nopeammaksi.
Orenius piti testin nimellä rytmitys. Testissä oli 29 esteen rata, joka tehtiin kahdessa pätkässä. Mua jännitti ihan kuin kisoissa.Vaikka vähän jo väsytti ja tuntui että pää ei ota mitään vastaan, saatiin jotenkin tosi hyvä flow päälle Tahvon kanssa. Se vaan sujui ja tuntui niin mukavalta menolta! Kaksi pätkää, kaksi puhdasta rataa(kaksi stiplua, jotka korjattiin helposti) ja elämäni unohtumattomin kommentti Oreniukselta:"Se oli täydellistä.Ei lisättävää". Kunkin testiin oli varattu 8 minuuttia per koirakko, mutta me ei ihan niin kauaa vanhennuttu Oreniuksen treeneissä.Ei ollut tarvetta. Tämän muistan.Pitkään.Liitteenä video meidän treenistä. 🙂
Päivän viimeisenä testinä oli Linnan Teemun pitämä "taidot"..sama ratapohja, monta eri rataa, väsymys, mikään ei painu mieleen, koutsin tahallisesti aiheuttama paine ja Saana on hyytelöä. Siis mistään ei tullut mitään.Unohdin ratoja, ohjasin huonosti..Ei kertakaikkiaan mitään selitettävää. En oikeastaan edes ymmärtänyt mitä tässä testissä katsottiin ennenkuin vasta sunnuntaina se aukesi mulle ja tajusin oikeasti olevani niin täysin oikeassa paikassa. Treffit siis sunnuntaina Teemun kanssa.

Lauantain jälkeen raahauduin vaan kotiin, purin laukut, kävin suihkussa ja painuin nukkumaan. Laitoin kännykkään äänet päälle niin että heräsin kun seuraavan päivän treeniaikataulut tuli postiin, katsoin ne että tiesin mihin aikaan olla missäkin ja jatkoin unia…Zzzz

Sunnuntaina treenit alkoi täsmätreeneillä lauantain tulosten perusteella. Me oltiin heti kärppänä klo 8 Jennan kontaktiklinikalla. Liitteenä videopätkä mitä tehtiin Tahvon kanssa. Jos en nyt kauheasti valehtele, niin Jenna laski että kontakteista saatiin yhden treenin aikana useita (8???) sekuntia pois..Siis vitsi mikä vauhti, päättäväisyys mennä ja keinukin tehtiin täysillä ihan päähän asti. Kotiintuomisina täsmäohjeet kotiläksyihin ja aikataulusuunnitelmia miten edetä. En malta odottaa, että Tahvo saa hetken levähtää ja toipua viikonlopusta ja sitten mennään..
Toisena klinikkana Teemun treenit. Saatiin taas mun kauhistukseksi samalle ratapohjalle 5 eri ratavaihtoehtoa..ei vaan niin painu tähän päähän..Opettelin ratoja tuskassa ja kun menen kentälle ekan kerran Teemu sanoo: "Saana hei. Ei me teidän kanssa tehdä ollenkaan tätä treeniä" Kiitos. Olisitko voinut sanoa aikaisemmin,että olisin välttynyt tältäkin paniikilta 🙂 Mun ja Tahvon treeni ja kotiläksy on: Lisää intoa esteiden suorittamiseen ja estevälien suorittamiseen.hetsausta, leikkien ja kovalla innolla korkeintaan kolme estettä: TÄYSILLÄ!Se on sitä mitä me tarvitaan:Lisää vauhtia.Ei sitä saa esteiden kohdalla vaan esteiden välissä..Teemu leikki ja hetsasi Tahvoa ja siinä välissä mä hävisin koirani 6-0.Opetus mulle:mun TÄYTYY olla innostavampi, kannustavampi.Mä en saa vaan väsyä siihen innostamiseen, muuten se into loppuu myös Tahvolta. Niin avartavaa ja niin opettavaista.
Teemu sanoi jotain siihen tapaan,että ei meillä ole ongelmaa ratasuorituksissa, mutta nyt haetaan se vauhti. Tahvo on kuulemma liian kiltti, siltä puuttuu jääräpäisyys.Nyt haetaan kaasua.
Kaikkein päällimmäisenä kuitenkin ajatus että oikeasti ne jutut mitä meidän Tahvon kanssa täytyy tehdä ja opetella on aika pieniä juttuja, joilla me saatiin nopeasti todella merkittäviä muutoksia nopeuteen..WAU!

Mutta en kyllä ihan ole tottunut tälläiseen luxuspalveluun: Teemu koski Tahvoon, Tahvo oli ilmeisesti eri mieltä saako siihen miehet koskea ja se ulvahti..ja mitä tapahtuu? Tahvo eläinlääkärin pakeille. Karoliina tutki Tahvon, kehui kuinka pitkät ja hyvät lihakset sillä on. Mutta totesi myös että Tahvo oli vain eri mieltä miesten lähentelystä 🙂 -Huippu-urheilijan palvelua sanon minä

Päivän päätöksenä juoksutesti: 300 metriä, 5 minuutin palautuminen ja uudelleen 300 metriä..Mun keskivertoaika kahdelta suoritukselta oli n.1min. Sitä täytyy saada paremmaksi, vaikka ei kai tuotakaan tarvitse hävetä. Ja vieläkin tuntuu jaloissa.

Tätä kohden mennään…

Tätä kohden

Henkinen valmentautuminen on ainakin minun kohdalla se, johon todella kaipaan treeniä.
Kuluneen kevään aikana etenkin Vappu Alatalo, Elina Jänesniemi ja Jenna Caloander ovat olleet ne henkilöt, jotka treenien ohessa ovat selvästi hoitaneet myös minun nuppiani.
Osittain tämän takia laitoinkin keväällä treenisuunnitelmat uusiksi ja odotan todella innolla syksyä, kun minun ja Tahvon treenikausi pääsee alkuun.

One Mind Dogsin sivuilta löytyy paljon hyvää aiheeseen liittyen ja paljon muutakin: http://www.oneminddogs.com/