Tilinpäätös 2017

Koska mikään muu kuin luvut,prosentit ja tilastot ei merkkaa missään mitään, niin tässä tulee team Tiksin ensimmäinen vuosikatsaus.
Vuoden aikana starttasimme 19 starttia, joista nollia kolme eli nollaprosentti on n.16
Eli tosiaan, Tico nousi kakkosluokkaan ja tässä vielä videokin viimeisestä ykkösluokan radasta

Joka kerta kun Tico teki nollaradan ykkösluokassa, sijoitus oli #1, lisäksi tuloksiin sisältyy kolme #2 sijaa ja kaksi #3 sijaa eli palkintopalliprosentti 42

Hylkäyksiä tuli vuoden aikana 9 eli hyllyprosentti huikeat 47

Kakkosluokkaan siirryttiin 13 startin jälkeen. Olisi voinut edetä nopeamminkin mutta mihin kiire? Kisat on olleet meille todella opettavaisia ja itselleni on merkannut paljon sekin, että ollaan pystytty tekemään nollatuloksia heti kisojen ekassa startissa. Tahvon kanssa se tuskin onnistui koskaan, sillä eka startti meni aina jännityksen piikkiin.

Hyvä fiilis kisoissa? 84%, koska ensimmäiset kolme starttia jännitin, jäykistelin enkä ollut ollenkaan oma itseni joka vaikutti varmasti myös Ticoon. Hyvästä fiiliksestä saimme viime kisoissa aivan erityismaininnan, kun vieras mies tuli kysymään että teittekö te nollan? Vastasin että ei me kyllä tehty. Tähän mies vastasi: Upeaa. Te tulette maaliin joka kerta niin iloisina aivan kuin te olisitte voittaneet ja tuo koira hyppää syliin niin innoissaan.
Näin sen pitäisi ollakin. Hyvä fiilis, kävi miten kävi.

Kakkosluokassa on nyt takana 6 starttia, joista kolme hyllyä ja kolme tulosta-ei vielä yhtään nollaa.
Tässä viimeisimmät kisaradat Lägin kisoista. Ekalla radalla mä en uskalla liikkua ja jään täysin Ticon jalkoihin. Olisi ehkä ihan järkevää, myös herätellä itseään ja lämmitellä kunnolla jalat liikkeelle ennen startteja..

Agiradat sujuikin sitten jo paremmin, mutta keinu joutuu nyt tehotreeniin koska mä luulen että Ticon ajatusmaailmassa keinun suoritustapa on se,että ensiksi hypätään keskeltä pois ja sitten suoritetaan keinu kokonaan.

Treenien osalta Elinan treeneistä jäi yhdet treenit väliin, mutta Juhan treeneistä useammat sairastelun takia. Marras-joulukuu meni treenien osalta ihan plörinäksi flunssakierteen ja loman takia, mutta saipa Tico ainakin kunnon treenitauon.

Tämän vuoden lupaukset ja tavoitteet? Säilyttää sama hyvä fiilis kisatessa, nauttia siitä hetkestä mitä saan tehdä Ticon kanssa. Kisailla ja ottaa opikseni. Nyt vaan pitäisi avata kisakalenteri.

Huono agilityihminen

Kisaviikonlopun jälkeen pitäisi tietty aina tehdä syväanalyysia siitä, että mikä sujui ja mikä ei. Ja että miten askelmerkit osui, tai ei osunut kohdilleen esteiden välissä. Mutta kun ei millään saa aikaiseksi. On vaan niin fiiliksissä siitä, miltä se sit tuntuu kun onnistuu. Ja onko sillä lopulta mitään väliä, miten sitä roiskii ja kuinka mahtipontisesti ohjaa?
Videolla meidän kahden viikonlopun onnistumiset. Äänet oli pakko editoida pois kun Ihminen pienimuotoisesti kilahtaa (hyvällä tavalla) ratojen lopussa – ehkä käsien tuulimyllytys kertoo asiasta jo tarpeeksi 🙂 Kisaratojen epäonnistumiset ei varsinaisesti ole epäonnistumisia, vaan realistista listaa siitä mitä meidän täytyy opetella. Ei voi osata jos ei ole opeteltu.

Viime aikoina on päässyt käymään niinkin, että perheen toinen puolisko osallistui kaksi kertaa meidän omatoimitreeneihin, tuli seuraamaan treenejä Agility Akatemialle ja tuli vielä seuraamaan kisojakin. Lopputuloksena suuri liikutus siitä, mitä me tehdään -Yhdessä.

Milloin seuraavat kisat? -Ei hajuakaan. En ole edes katsonut kisakalenteria. Aion sitkeästi pitää kiinni siitä minkä keksin sen jälkeen kun Tahvo jäi eläkkeelle – koiravapaa viikonloppu.

Olen huono agilityihminen myös siinä mielessä, etten todellakaan ole istunut nenä kiinni näytössä ja seurannut streamin kautta agilityn MM-kisoja. Eiköhän niitä videoita ehdi vielä nähdä. Ja kertokoon kouluttajat, miten sitä nykyään ohjataan ja kuinka tulee kouluttaa. Siihen asti käytän sitkeästi edelleen vastakättä.

ps. 7.5/5 pistettä Tamskin väelle siitä että kisavideot saa tilattua itselleen sähköpostilla

Täysillä, palkintopallille tai päin puuta

Samu Haber ei todellakaan lukeudu mun suosikkeihin, mutta muistan lukeneeni sen haastattelun Kauppalehdestä ja siellä oli yksi oivallinen Haber teesi: TÄYSILLÄ, PALKINTOPALLILLE TAI PÄIN PUUTA. Mietin, että tuossa on jotain, mikä täytyy muistaa, melkein tatuointi ainesta 😉

Kyllä. Siinä ne on. Samun viisaat sanat.

Ticolla tuli maaginen 18 kk ikä täyteen keskiviikkona. Pitihän sitä päästä kokeilemaan, että miltä se kisaaminen tuntuu. Lauantai aamuna ajeltiin sitten Janakkalaan Henri Luomalan tuomaroimille radoille. Jännitysmomentti nro 1 oli tietenkin mittaaminen. Siinä nyt oli suhteellisen monta muuttuvaa tekijää, mutta mittaustulokseksi saatiin 42,8 cm eli kiertoonhan se menee. Yllätys kuitenkin oli, että Tico olisi noin lähellä maksia. Alkusyksyn ohjelmistoon olisi kyllä hienoa saada virallinen mittaustilaisuus, jottei tarvitsisi kauhean kauaa arpoa.

Toinen jännitysmomentti oli kisaradat. Eivät nimittäin olleet sellaisia suoraviivaisia ykkösluokan ratoja, niinkuin minä oletin 😉 No eipä siinä, ajattelin vaan että nyt mennään ja testataan mitä me osataan. Se oli muutenkin meidän tarkoitus näissä kisoissa:ei tulospaineita, vaan tilannekatsaus.

Kisoissa sattui ja tapahtui, Tico mm tuntui jännittävän ajanottolaitteita. Puomi ja A toimii myös kisoissa, josta en iloisempi voisi olla. Mun täytyy myös opetella käyttämään niitä asioita joita ollaan opeteltu treeneissä – ainakaan hiukan jännittäessä en muistanut yhtään esim.käyttää käännöskäskyä puomilla. Ticon “kisamoodin” kanssa on vielä opeteltavaa-mikä toimii ja mikä ei. Nyt maaleissa Tico kaipasi aina lelua, kurkki sankoon jossa oli hihna ja panta että jos lelu löytyisi sieltä.

Katsokaa ja ihmetelkää. Ei se minusta ainakaan päin seiniä mennyt 🙂 Taustalla soi mun ikisuosikki Foo Fightersin My Hero. Ihan syystä, vaikka laulun sanat ei varsinaisesti sopisikaan..Tico on vaan on ❤

 

Nyt Ticolla alkaa noin 5 viikon kesäloma. Sen jälkeen palataan taas viikkotreeneihin ja jatketaan kotiläksyjen parissa. Seuraavat kisat aikaisintaan syyskuun lopussa, todennäköisesti vasta lokakuussa.

Paljon on opittavaa näistä kisoista, mutta niin tosi paljon hyvääkin.

 

 

 

 

Lyytin päivä

Lyytin tehokas ja toimiva treenisuunnitelma näyttää toimivan sillä kaavalla, että treenataan x määrää, pidetään kahden kuukauden täys tauko ja mennään kylmiltään kisaamaan. Sunnuntaina oli Tampereella Takkujen kisojen yhteydessä vehnien ja kerryjen rotumestaruuskisat ja väittäisin että Lyyti teki yhdet parhaista kisasuorituksista ikinä.
Me startattiin ensimmäisinä ja se tuntui sopivan mulle hyvin. Just ennen rataantutustumisen loppua juoksin vielä radan läpi, puhuin ääneen ihan niinkuin puhuisin Lyytille, juoksin häkille hakemaan Lyytin ja eikun hommiin.
Sari Mikkilä oli (taas) suunnitellut oikein mukavat radat. Mukavat myös siinä mielessä että saatoin hetsata Lyytiä lähdössä ja ottaa yhteislähdön. Siellä me kyykittiin. Sanoin Lyytille: Kohta mennään! Kato, siellä on putki! yks, kaks, kolme…ja menoksi. Eka rata oli hypäri. Heti alkuun radalla oli hyppy, suora putki, josta piti kääntyä ikäänkuin taaksepäin mutkaputkeen. Tahvon tapauksessa mun olisi pitänyt sihistä, kiljua ja karjua, mutta Lyytin kohdalla ajattelin sen olevan tarpeetonta.Se kun yleensä katsoo mua aina niin tarkkaan, missä menen. Suoran putken jälkeen se katsoi mua kyllä, mutta näki vieressä olevan esteen ja ajatteli,että jospa minä matkan varrella vaikka hyppäisin tämänkin esteen. WAU! Jos Lyyti irtoaa, niin antaa mennä vaan. Toivon todella,ettei Lyyti edes tajunnut, että siitä hyvästä tuli hyllytettyä. Koko radan aikana Lyyti ei vilkuillut yhtään ympärilleen, antoi mennä vaan. Kertakaikkisen kelpo rata.
Toinen rata oli agirata. Tässä välissä Lyyti oli kehittänyt pienoisen jännityksen. Pysähtyi A:lle aivan pieneksi hetkeksi tähyilemään,mutta jatkoi siitä tosi hyvin eteenpäin. En tiedä, meninkö itse puomilla liian lähelle (Lyytiä ahdistaa liika läheisyys, sen täytyy antaa itse mennä ja tehdä), mutta Lyyti tipahti puomin alastulolta. Toiset sanoi,että Lyyti kyllä otti kontaktin, mutta tuomarin käsi nousi ylös -meille tällä ei ollut tuloksen kannalta mitään merkitystä. Ja tulos oli jopa alle ihanneajan (-0,47s 😀 )
Lyytille paljon nakkeja ja koira autoon,ettei tarvitse enempää jännittää.
Illalla sain viestin facebookiin,että Lyyti oli sijoittunut vehnien rotumestaruuksissa kolmanneksi! Hyvä Lyyti! Tosin olen melko varma, ettei meitä ollut enempää kuin kolme 😛 Mutta näissä skaboissa tärkeintä on ehdottomasti osallistuminen!
Huomasinpa taas kisapäivän aikana,miten paljon rennompaa Lyytin kanssa kisaaminen on. En mä jännitä sen kanssa oikeastaan mitään, koska se kyllä osaa! Mun ei tarvitse paineistaa itseäni sen hyppäämisestä, se on monessa asiassa paljon taitavampi teknisesti kuin Tahvo. Syyskauden osalta treenisuunnitelma taitaa olla se,että jätetään treenaaminen vähemmälle ja treenataan kisoissa.Sitä me tarvitaan.

Kaikki kuvat: Harri Väisänen

Tahvon eläkejuhlat

Joskus tammikuun jälkeen tulee heti kesäkuu. Niin kävi tänä vuonna. Tahvon viimeinen nollatulos on tammikuulta. Siitä on liian pitkä aika. Kyllä me ollaan kisattu, mutta ei tarpeeksi paljoa. Ei vain ole ollut aikaa eikä energiaa.
Maanantaina mentiin Kirkkonummelle kisoihin. En tiennyt kisoihin ilmottautuessani että se on viimeinen tilaisuus saada puuttuva nollatulos kasaan. Tiesin vain,että nämä saattavat olla Tahvon viimeiset kisat. Tavoite oli mennä rennolla otteella, pitää kivaa eikä yrittää liikaa. Mies oli toista kertaa ikinä seuraamassa kisoja. Halusi tulla mukaan, kun tilanne oli ikäänkuin play-off. Hän sai kyllä hyvin pidettyä mun ajatukset jossain ihan muualla, mutta lopulta antoi kyllä aikaa ja tilaa rauhoittua ja keskittyä.
Ekalla radalla Tahvolla oli kiire lähteä. Tiesi kyllä itsekin että nyt tuli hätiköityä lähdössä ja tiputti ekan riman. Muuten rata sujuikin ihan ongelmitta, mutta rv 5 ja 0.5 s yliaikaa. Mutta meno oli sujuvaa, se riitti minulle.
Toisella radalla Tahvo kaahaili kolme tai neljä kertaa ylimääräisiä putkia. Ehkä näin oli tarkoitettu. Agilitytreenien alkuaikoina Tahvolla oli tapana rallatella ympäri kenttää, nyt Tahvo teki oman mieleisensä agilityradan. Ei muuta kuin kamalasti kehuja ja palkkaa. Puoliso nauroi maaliviivan takana vedet silmissä ja sanoi,että jos mahdollista niin Tahvo nauroi. Kuulemma näki, että meillä oli kivaa yhdessä. Paras palaute ikinä.
Niin loppui Tahvon agilityura. Lähes päivälleen neljä vuotta sitten aloitettiin kisaura Kirkkonummella, nyt ympyrä sulkeutui samaan paikkaan.
Tässä välissä on opittu ihan valtavan paljon.Tässä video ekoista kisoista:

Viimeisistä kisoista ei ole videota, mutta tässä video toiseksi viimeisistä kisoista meidän omalta kentältä. Sieltäkin rimavitonen.

Kotiin päästyäni vaan vollotin. En minä ollut surullinen siitä ettei me päästy SM-kisoihin,vaan siitä kuinka ikävä mun tulee meidän yhteisiä aksahetkiä. On vaikea ajatella agilityä ilman Tahvoa. Ja se on hyvin itsekästä, minä sitä kaipaan, en usko että Tahvo kaipaa. Se on aivan yhtä onnellinen kun saa juosta pelloilla ja metsissä, uida ja syödä lihapullia.
Tahvo on ollut mun paras opettaja, ei pelkästään agilityssä vaan monessa muussakin. Ja olen hurjan iloinen siitä,että se saa jäädä eläkkeelle täysin terveenä ❤

Täällä haisee seikkailu!

Tällä viikolla on taas hankittu uusia kokemuksia Ticolle. Se on päässyt metsälenkeille Tahvon kanssa, joten ne on pääsääntöisesti ajaneet kehonhallinta treenin virkaa tällä viikolla.
Keskiviikkona mentiin Tahvon kanssa Jennan treeneihin Agility Akatemialle ja Tico tietenkin taas mukana. Sain viime kerralla hierojalta Tahvolle kokeiluun magnesium sport suihkeen ja kokeilin sitä nyt ekaa kertaa treenien yhteydessä. Toisin kuin epäilin, Tahvo ei ollut suihkeesta moksiskaan (tuoksuu aika voimakkaalle). Tehtiin alle huolellinen alkulämppä ja Jenna kehui ettei ole ikinä nähnyt Tahvon hyppäävän niin hyvin kuin hyppäsi keskiviikkona. Kontaktit se kosautti edelleen ja pohdittiin että nyt alle täytyy saada paljon juoksu A -treeniä pumpperilla. Tahvolle tekee ihan älyttömän hyvää tollanen lyhyt ja tehokas treeni (noin 7 minuuttia kun meidän treeniaika jaettiin Tahvon ja Ticon kesken). Se oli aivan kierroksilla ja vielä treenien jälkeenkin löytyi vetoa. Tällä kertaa vetoa löytyi jopa niin paljon että jäähkälenkillä metsässä se lähti juoksemaan peuran perään ja oli kateissa x määrän aikaa. No löytyi kuitenkin ja oli kieli pitkällä kun juoksi meitä hiekkatiellä vastaan.
Tahvon kontakteista vielä sen verran,että ihmettelin kun viime kerroilla se kosautti kisoissa myös puomin. Tulee alas ihan hienosti mutta just kontaktin rajapinnalla pysähtyy, katsoo minuun ja loikkaa. Mietin,mistä ihmeestä tämä nyt voi johtua kunnes olin hallilla treenaamassa kontaktisulkeisia. Tahvo teki täysin saman puomilla, vaadin siltä 2o 2o ja se alkaa murista mulle. Edelleen tuijotan sitä kohtaa mihin haluan sen koskevan ja toistan “kiipee!” niin Tahvopa alkaa peruuttaa puomia ylöspäin…Näin hyvin on mennyt perille meidän yksi kehonhallinta treeni, jossa Tahvo peruuttaa sohvalle, niin että takajalat on sohvalla. Samaan hengen vetoon voin todeta, että jotain tälläistä voi tapahtua vain meille…Ja ei muuta kuin ketjuttamaan puomia lopusta alkuun. Tänään kyllä jo alkoi askelmerkit löytyä. 🙂
Ticon kanssa tehtiin edelleen käännöstreeniä ja keinun alkeisopetusta siten, että se itse laskee keinua alas nousemalla etujaloillaan keinulle. Tätä ei tarvinnut montaa kertaa tehdä, kun Tico alkoi jo tarjota sitä. Ei taas äänet ja pamautukset paljoa pelottele. Sitten tehtiin vielä pari kertaa putkea ja Ticohan alkaa suorastaan rakastaa putkirallia 🙂 Meidän treeniaikana toinen ryhmä tutustui rataan, joten saatiin oikein hyvää häiriönsieto treeniä ja Tico senkun vain keskittyi tekemiseen.
Treenien ohessa Tico sai tutustua lähes samanikäiseen bc pentuun, ja Portugalin vesikoiriin Odessaan ja Pradaan. Pradan kanssa käytiin vähän kävelylläkin ja vaikka koko eroa oli jonkin verran,niin yhteiset sävelet löytyi hyvin helposti. Kotona oltiin taas tyytyväistä koiraa päivän seikkailujen jälkeen.

Torstaina ja perjantaina mun esimies haki Ticon päivähoitoon luokseen. Mulla kyllä varmaan on maailman parhaat työkaverit! Hoitopaikassa oli myös Cavalier Typy ja hyvin olivat tuleet toimeen. Tico sai paljon kehuja siitä kuinka helppo pentu se on! Kun minä tulin töistä, oli Tico jo palautettu ja sen ilme oli just sen näköinen,että kunpa vaan tietäisit missä olen päivän aikana ollut. En todellakaan ole ollut omassa huoneessani koko päivää. Tyytyväinen pieni.

Torstai iltana lähdettiin retkelle ja mentiin ensiksi ratikalla Pasilan asemalle ja sieltä jatkettiin junalla matkaa Kirkkonummelle. Ihan mahtavasti Tico lähti leikkimään sekä ratikassa että juna-asemalla, mutta myös rauhoittui omalle paikalleen. Kirkkonummella meitä oli vastassa Marjo ja bc KasKas. Käytiin heidän kanssaan metsälenkillä ja koirat sai tutustua toisiinsa. Kotona oli kyllä  kaiken tämän jälkeen yksi väsynyt länderi.

Perjantaina Miro ja Hanna tuli meille kylään. Miro ja Tico on kyllä sellainen kaksikko että ne tulee mainiosti toimeen keskenään. Sitäpaitsi ne on nyt melkein samankokoisia. Miron lainaama villapaitakin alkaa olla just hyvä. Hanna ja Miro olivat myös lauantaina hoitamassa Ticoa päivällä kun me muut matkattiin Tampereelle synttäreille. Hienosti oli taas hoitopäivä sujunut eikä Tico ole millänsäkään kun kuviot muuttuu.

kuva: Hanna Gustafsson

Tahvo ja Lyyti puolestaan taas oli maailman onnellisimpia koiria kun pääsivät isolle pihalle juoksemaan pallon perässä. 
Illalla käytiin vielä hallilla treenaamassa Tahvon kanssa kontakteja ja Ticon kanssa puuhasteltiin kotiläksyjämme.

 

Tänään oli sitten vuorossa pitkästä aikaa Lyytin kisapäivä Ojangossa. Radoilla oli okseri, täyspitkä pituus ja rengas. Jos olisin ollut kisaamassa Tahvon kanssa, olisin miettinyt, starttaanko ollenkaan. Siinä on valtava ero miten pää on mukana kun menen Lyytin kanssa ja miten taas pää prakaa kun oon Tahvon kanssa – kaikenmaailman epävarmuus tekijät nostaa päätään. Ekalla radalla Lyytille rv 5 kepeiltä ja kun korjasin kepit niin sitä myötä hiukan yliaikaa, muuten varsin sujuvaa menoa. Hypäriltä sitten saatiinkin nolla. Molemmilla radoilla Lyyti sijoittui kolmanneksi, joten saatiin lisää lahjakortteja HSKH:n kisoihin 🙂 LUVAA ja sertiä kolmosiin ei irronnut, koska yksi LUVA on jo hypäriltä. Lisäksi osallistujia oli niin vähän,että en tiedä olisiko kolmas sija riittänyt kuitenkaan.Mutta tästä on äärimmäisen mukava jatkaa.

Tico oli mukana kisamaskottina ja se sai taas totutella miten rauhoitutaan omaan häkkiin ja samalla tutustuttiin vähän namimaattiin. Sitä on vähän vaikeampi saada myytyä Ticolle, joka ei ole pätkääkään ahne. Tavattiin myös mukavia ja avuliaita länderistejä jotka tulivat tervehtimään. Tavattiin Outi, jolla on Ticon veli Hessu. Alettiin heti suunnitella treffejä veljesten kesken. Samalla juttusille tuli myös Tiina, joka auttoi ja neuvoi minua Ticon korvien teippaamisessa. Meillä oli aikomuksena mennä myöhemmin illalla Viivin luo
na käymään ko.asiasta, mutta niin vain nämäkin ongelmat ratkesivat kisareissulla.
Tosin korvia on teipattu tän päivän aikana jo kolme kertaa, kun pieni on sen verran houdini että teipit kyllä irtoaa sekunnissa. Mutta jatketaan projektia ja katsotaan, millaiset propellit saadaan aikaiseksi.
Eikä pidä unohtaa, että Tico pääsi tälläkin reissulla tutustumaan uusiin koiratuttavuuksiin. 

 

Keskity hetkeen, este kerrallaan, älä pelkää virheitä

Mieti, että heräät aamulla treeneihin, niinkuin olet tehnyt monta kertaa aiemminkin. Kisakirja on treenisuunnitelma jonka viet koutsille. Onpa kiva päästä pitkästä aikaa tekemään ratatreeniä! -Näillä ajatuksilla mentiin tänä aamuna Tahvon kanssa Riman kisoihin.
En tiedä,olenko ikinä voinut rehellisesti sanoa,että onpa kiva päästä kisaamaan. Tänä päivänä 13.3.2016 kävi niin. Oli mukavaa, odotin sitä! Marjo antoi mulle kotitehtäväksi miettiä voimalauseita. En minä niitä vielä varsinaisesti miettinyt, en kirjoittanut ylös, mutta ennen radalle menoa sanoin ääneen Tahvolle: Me pystytään tähän! Tuolla ei ole mitään, mitä me ei olla aikaisemmin tehty! Yksi este kerrallaan!
Mä tavallaan valehtelin. Oli siellä jotain uutta. Nimittäin tälläinen este:

Tuomari kysyi, onko kukaan nähnyt moista aikaisemmin, tuomari itse ei ollut, yksi mies sanoi nähneensä 90-luvulla. Kumma juttu,että se oli sitten meidän radoilla 🙂
Ekalta radalta rv5 A:n alastulolta. Ei kestä A kisavirettä, mutta ei se mitään. Harjoitellaan lisää.
Nyt otettiin iso askel sitä kohti,ettei treenien ja kisojen välissä ole niin valtavaa kuilua. Rentous ja asenne. Ilo tehdä yhdessä. Nyt alkaa olla hyvä.

Toinen rata ehkä vielä parempi. Mutta sitten tuli pajunkissat vastaan 🙂

 

Ja mä mietin,että mitähän v*****, kohta alkaa huumori loppua

Edellisistä kisoista on kulunut pari viikkoa enkä ole saanut sanottua niistä sanan sanaa. Persiilleenhän ne meni. Huonommin kuin osasin kuvitella. Yleensä sitä kuitenkin suunnittelee tekevänsä radan lähdöstä maaliin, mutta nyt en onnistunut edes siinä. Eka rata keskeytettiin.
Joidenkin kisojen, tai epäonnistumisten jälkeen ylipäätään, mulla on tapana uida omassa suossani, omassa kurjuudessa. Sitten taas sisuuntuu ja nousee jaloilleen. Nyt kyllä otti päähän ja ihan urakalla.
Kisavideoitakin olisi, mutta en ole edes itse katsonut niitä. Yritän vain unohtaa. Tiedän, ettei kisoja saisi elää etukäteen, mutta jos treenit on sujuneet aivan sairaan hyvin viime aikoina, niin kyllä. Minä petyin. Pahemman kerran. Ja opin,etten osaa käsitellä pettymystä niin, että pääsisin siitä yli.
Sitten kun minä surkuttelen itseäni ja uin kurjuudessani, mietin kaikenlaista esim. jospa lopetan kisaamisen kokonaan. Treeneistä saan niin hyvän mielen ja uskomattomia onnistumisen tunteita, että miksi hiivatissa kisaan, kun mikään ei tunnu siellä onnistuvan ja kotiintuomisina on vain pahaa mieltä. Mutta ei. En kaipaa kuulla sitä samaa kenenkään toisen suusta. Vain itselläni on oikeus sanoa itselleni niin. Mutta kun kuulen sen saman puheen toisen suusta, muhun iskee ihan hillitön raivo, silmät lyö tulta: Ja perkele! Mehän kisataan vielä! Meillä on siihen oikeus! Ja sitten taas noustaan.
Kisojen jälkeen keskiviikkona oli taas Jennan treenit. Jenna tuntee meidät jo niin hurjan hyvin, että sanoi heti meidät hallilla nähdessään, etten ole vieläkään päässyt siitä ketutuksesta yli. En ollutkaan. Jenna oli katsonut meidän kisavideot uudestaan ja uudestaan (kyllä.Se on katsonut ne. minä en…) Ja sitten alkoi tapahtua.
Me ei tehty ratatreeniä Tahvon kanssa ollenkaan. Miksi me tehtäisiin sellaista kun onnistutaan siinä kyllä. Jenna oli päättänyt saada meidät epäonnistumaan, minut epämukavuusalueelle ja heikoimilleni. Me tehtiin ympyrää, jossa oli okseri, hyppy, putki, okseri…tätä jatkettiin aina satunnaisen pitkään. Jenna päätti, milloin palkkaa Tahvon.
Ekan okserin Tahvo räpiköi miten sattuu, mä olin jo etukäteen päättänyt ettei se onnistu. Silloin onnistumisen mahdollisuus on lähes nolla.
Tokalla kerralla Tahvo haki hyppyä, mutta onnistui. Reipastui. Rohkaistui. Niinkuin myös minä. Sen jälkeen sitten juostiinkin menemään ja ihan urakalla. Yksikään rima ei edes kolahtanut sen jälkeen.
Yhdellä kisaradoista oli loppusuoralla putki-pussi-rengas okseri. Pussin jälkeen kaikki meni rikki. Jenna kysyi, montako kertaa olen harjoitellut tuollaista omatoimitreeneissä. Niin.En kertaakaan. Ja sitten taas mentiin ja tehtiin.
Ennen näitä treenejä en ollut uskonut kohdallani kisanomaisiin treeneihin, mutta näiden treenien jälkeen oli samaan aikaan niin epämukava olo, että suussa oli paha maku ja tyytyväinen olo siitä että me selvittiin. Tällä hetkellä on siis ratatreenit pannassa. Me tehdään treeneistä niin epämukavia että kisat tuntuu jatkossa suorastaan helpoilta.
Maanantaina Jennan yksärillä sama teema jatkui. Oli okseri vaikeista kulmista, rengas, hyppyjä “päin seinää”, vauhdikas loppusuora. Kaikesta selvittiin ja vielä paremmin selvittiin kun mulle tuli treeniasennetta kehiin.
Jokaisella kerralla on tehty myös treeniosuusjuoksu A:ta. Jenna oli kiinnittänyt huomiota siihen, että kisoissa epäonnistumiset tulee siitä etten katso Tahvoon. Juoksen vain menemään. Good point. Nyt treeneissä onnistumisprosentti on ollut lähes sata ja vieläpä rentoja, hyviä suorituksia.
Tänään pääsin pitkästä aikaa mentaalivalmennukseen Marjon luo. Pyysin keinoja käydä kisoissa epäonnistumiset läpi ja miten päästä siitä nopeasti eteenpäin. Sain kotitehtäväksi “elokuvan katselun”. Eli kisoissa jos/kun tulee virhe, vetäännyn jonnekin syrjään omaan rauhaan ja käyn radan mielessäni läpi ikäänkuin virhettä ei olisi edes tapahtunut. Tätä täytyy harjoitella.
Viime kerralla kisoissa huomasin, että epäonnistuessani vanhat möröt hiipii taas esille:mitä muut ajattelee kun me ollaan kisaamassa? Pitäisikö meidän edes olla täällä. Marjo heitti taas hyviä kysymyksiä: Mikä on pahinta, mitä kanssakilpailijat voisivat ajatella meistä? Niinpä. En minä tiedä. Nauraa meille? Mitä minä itse ajattelen jos joku kanssakilpailija tekee virheen? – En juuri mitään. Totean vain että tapahtui virhe, mutta harvemmin lähden sitä sen kummemmin analysoimaan tai murehtimaan. Miksi mun pitäisi sitten omia virheitä murehtia määrättömän pitkään? Tuskin kukaan muukaan kentän laidalla kiinnittää meidän tekemiseen mitään huomiota. Ne juo kahviaan, syö mokapalaansa, keskustelee kaverinsa kanssa tai keskittyy omaan tulevaan suoritukseensa. Enhän minä paineista itseänikään treeneissä sillä että kentän laidalla on porukkaa.
Niin.Paljon on opittavaa, mutta jotain lupaan oppia. Ekaa kertaa ikinä tuntuu kivalta mennä kisoihin kun ei olla hetkeen päästy tekemään rataa.

Aivopieru, pieruaivo ja sovinto nolla

Tää viikonloppu on mennyt kisatessa. Tänään Lohjalla Lägin kisoissa, tuomarina Arto Laitinen.
Ennakkoon pelkäsin, miten Tahvo jaksaa viikonlopun kaikki startit, mutta näin jälkeenpäin voi vaan sanoa, että se teki hyvää. Me molemmat herättiin vähän paremmin tekemisen meininkiin. On kyllä todella hukassa ratatreenien teko. Koko ajan tulee jotain kotiläksyjä mieleen, mitä pitäisi taas muistaa treenata. Nyt meni kisat hyvästä treenistä, vaikka täytyy sanoa että välillä kiukutti aika reilusti.

Tuloksilla ei voi leuhkia. Syö miestä aika paljon, kun heti eka rima kolahtaa alas. Itseasiassa Tahvo tiputtaa rimoja aika usein Lägin hallilla, vaikka muuten tykkään kyllä hallin pohjasta, siellä kulkee hyvin. Tää alun rimanpudotus oli kyllä taas niitä kuuluisia Tahvon aivopieruja, kun se ei keskity yhtään tekemiseensä. Radalta tuli muutenkin HYL kun Tahvo karkasi A:lle. Katsoo mua ja päättää kuitenkin mennä A:lle. Virhe Tahvolle.

Toinen rata ja mä mokaan,kun olen epävarma ja varmistelen liian pitkään ja tällä kertaa Tahvo meneekin putkeen A:n sijaan.Virhe mulle. Onneksi riman tiputukset jäi vaan siihen yhteen.

Kolmannelle radalle tulikin sitten jo pieni kiukku,ettei nää nyt aina vaan voi mennä näin. Ja sittenhän se menikin heti paremmin. Etenemä oli hiukan yli 4, joten ihan ok.

Kisat Valkeakoskella

Eilen ajeltiin Valkeakoskelle Walatin kisoihin, joissa tuomarina oli Salme Mujunen. Kisoissa oli kaksi starttia, agi- ja hypärirata.
Edelleenkin on kyllä kesämoodi päällä, turhan löysä olo, mutta kisaaminen tuntui silti mukavalta.
Sonja lähti meidän ketyksi, ihan huippumukavaa ettei tarvinnut yksin ajella ja näki muutenkin pitkästä aikaa ja sai vaihtaa kuulumisia ❤

Lähdin kisoihin sillä periaatteella, että nyt treenataan ja kokeillaan. Eka rata alkoi just samalla lailla kuin Agirodun yksi rata, jossa hätäilin likaa, vapautin Tahvon liian aikaisin enkä ollut itse lähelläkään keppejä kun olisi pitänyt pystyä jo ohjata. No nyt oli malttia enemmän ja ohjaus sujui hyvin. Tahvo ei onneksi kosauttanut A:ta ja muutenkin meno oli varsin mallikasta. Ihan tuolla kentän päädyssä oli 4 estettä peräkkäin joihin mun oli tarkoitus tehdä päällejuoksut, mutta yhden esteen Tahvo lukitsi niin nopeasti että kun yritin ojentaa kättä takaakierron merkiksi niin Tahvon selkä meni jo sormien läpi -> HYL. Mutta varsin hyvä sellainen.
Toisella radalla Tahvolla oli kierrokset korkeella, se piippas melkein koko radan ja vauhtia oli enemmän kuin malttia, hypyt oli usein sen näköisiä että mulla silmät muljahteli päässä. Halusin kokeilla kepeille päällejuoksua ja kun videlta katsoo niin en mä edes tee mitään.Ihmekö tuo että Tahvo jättää kepit kesken.Täytyy kotiläksyinä taas muistutella Tahvoa käännöksissä, eilen sylivekki meni miten sattuu vaikka Tahvo on aiemmin osannut sen todella nätisti. Ja sen päällejuoksun keppien jälkeen opettelen niin että uskallan käyttää sitä kisoissa. Tästä jatketaan.

Lyyti oli eilen meidän mukana kisoissa ja se oli kisapaikalla todella reippaana. Taidan jatkossakin ottaa Lyytin mukaan hengailemaan, jos pystyn. Kisat järjestettiin laskettelukeskuksen kupeessa ja kisojen päätyttyä käytiin koirien kanssa juoksemassa laskettelurinne ylös ja tultiin metsäpolkua alas. Kyllä mieli lepäsi,kun sai katsella kuinka koirat nautti olostaan ❤